Äiti kaatui, taas

 

Heräsin siihen kun äiti huusi harmistuneena, tietäen myöhästyvänsä töistä. Hän kaatui vessan lattialle. Seuraava, mitä kuulin oli, että hän aikoo kutsua ambulanssin. Olin helpottunut, mutta kuitenkin peloissani. Nyt kun ne kerran uskallettiin kutsua, niin kyllä ne sitten uskalletaan toistekin. Mä en halua, että meidän kotona ravaa ambulanssi. Siitä tulee liikaa ajatuksia, joita en halua.

Mitä jos ne olisikin mua varten. Jos mä onnistuisin ja ne tulisi tutkimaan vain kuolinsyyn. Silloin mun ei tarvitsisi nähdä päivää, jolloin isälle kerrotaan lastensuojeluilmoituksesta, eikä sitä, kun koulut taas alkaa ja me ei enää nähdäkään kavereiden kanssa, ja meidän välit hiipuu ja lopulta katkeaa kokonaan.

Mä en halua elää kauemmin. Mä en jaksa selvittää näitä sotkuja, mitä elämä tuo tullessaan. Mä en jaksa enää yhtään kertaa pitää esitelmää koko luokan edessä naama kirkkaan punaisena. En jaksa enää huutoa, en mitään, joka sattuu henkisesti.

Mä en halua enää itkeä; Sen jälkeen tulee hyvä olo, mutta silloin kun itkee, on vain niin helvetin paha olo.  

Mä haluan viiltää. Mä haluan tämän olon edes hetkeksi pois.

Kukaan ei tiedä kuinka pohjalla olen tällä hetkellä. Kukaan ei tiedä siitä, että oikeasti haluaisin vain kuolla. En mä halua kenellekään kertoakaan.

Kävin eilen kävelemässä läheisen järven rannalla. Järvi oli ihan tyyni. Olisin halunnut vain jäädä nukkumaan järveen, mutta minussa ei ole tarpeeksi voimaa satuttaa läheisiä.

Enoni kuolee kahdenviikon sisään. En halua, että sukulaiseni romahtavat täysin.

Molemmilla kavereillani on vaikeaa tällä hetkellä. En halua satuttaa heitä.

Tällä hetkellä elän vain muiden vuoksi. Onko sekään oikein? Pitäisikö mun vain kuolla, niin kenenkään ei tarvitsisi enää käyttää aikaansa minuun. Olisiko niin parempi?

Mä en vaan ihan oikeesti jaksa enää.

Mut ei hätää aion elää ainakin ensi kesän.