sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Turtunut riitelyyn, kyllästynyt elämään

Anteeks, mun oli oikeesti tarkoitus kirjottaa sillon ku lupasin, mutta sitten ei jaksanut edes yrittää, kun oli sen verran paska fiilis, niin en jaksanutkaan. Ehkä mä sit kirjota vaan nyt.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Tai oikeastaan en ole ihan varma. Lopetin lääkkeen, koska viikon verran vain unohdin syödä sen aamuisin. Mulla on kokoajan riitaa jonkun kanssa. En tiedä mistä se johtuu, mutta oon henkisesti aika lopussa. Mä pärjään, mutta mikään ei tunnu oikein miltään. Musta tuntuu lähinnä, et tää kaikki vain lipuu eteenpäin ja ite en oo enää ollenkaan mukana.

Tänäänkin äiti ja isä riiteli alakerrassa ihan kunnolla. Mä vain äänitin snapchatissä kavereille ja ne kauhisteli, mutta ite jatkoin vain ihan normaalisti elämääni.

Mulla on ollu jasun kanssa vaikka kuinka monta riitaa viikolla. Mulla oli myös kaveri2n kanssa riitaa. Tuntuu vain, ettei mikään riita enään koskaan vaikuta muhun kovin suuresti. Mä oon vain niin turtunut. Millään ei oo enää kauheesti väliä ja siksi en oikein ole jaksanut kirjoittaakkaan ja koitankin parantaa edes tältä kannalta elämääni. Koska kirjoittaminen oikeasti tuntuu vaikuttavan edes vähän.

Mä olen onnistunut varmaan tulehduttamaan muutamat jäljet kädessä; ainakin ne ovat ihan punaisia ja kipeitä vieläkin vaikka ne on kohta jo kuukauden vanhoja. Ne ei olleet mitenkään erityisen syviäkään, joten kai ne on sitten vain tulehtuneet.

Kaikki on oikeasti vain niin turhaa. Millään ei oikeasti ole mitään väliä. Jos mä kuolisin, niin ihmisillä olisi niiin paljon vähemmän riitoja, koska tuntuu, että olen riidoissa kaikkien kanssa. Jos mä kuolisin, niin kaikilla olisi niin paljon helpompaa. Kaikilla olisi paljon vähemmän riitoja. Mun kuolemisessa ei olisi mitään negatiivisista vaikutusta.

Mutta silti pelkään sitä niin paljon. Mä pelkään ajatusta siitä, että mä kuolisin. Mä pelkään sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mä pelkään, että jos siellä ei olisikaan mitään. Jos kaikki loppuukin siihen.

Toisaalta mä pelkään myös itseäni. Mua pelottaa, että mun pää hajoaa lopullisesti kun en jaksakkaan enää yrittää. "Onko pakko jos ei jaksa enää jatkaa?" Oli mun tilana wapissa monta kuukautta, kunnes äiti soitti hätääntyneenä puhelun, että mummo oli huomannut asian. En itse edes muistanut asiaa, mutta äiti oli kuulemma pahoillaan kun ei ollut itse huomannut asiaa. Ja paskat. Silläki ois helpompaa jos mua ei olisi.

Meil on ihan sairaan huono rahatilanne ja tulee huono omatunto aina ku lähen takas koululle, koska äiti antaa mulle rahaa et saan ruokaa sinne, mut tiiän, ettei niil ois varaa ees siihen. Sitte kun pikkuveli pyytää joululahjaksi pleikka nelosta ja porukat meinaa ostaa sen sille nii tuntuu et järki lähtee. Mä ihmettelen välillä et onko porukoilla enään mitään järkeä päässä. Kyllä mä ymmärrän et ne lahjoilla hyvittää sitä jatkuvaa paskaa mitä meillä on kotona, mut silti.

Ehkä mä alan kirjottaa useemmin, kun oikeesti ihanaa purkaa näitä tänne vain.

2 kommenttia: