Triggeroitumisvaara
------------------------
Keskiviikkona Jasulla oli tosi paha olla. Yritin auttaa häntä, mutta hän halusi olla yksin. Illalla hän kuitenkin soitti minulle yläkerrasta. Hän pyysi minut syrjempään, ettei muut kuule. Hän kysyi onko minulla teriä...
Vastasin, että on, mutta ne pitää ensin tehdä. Mä olin shokissa. Mua ahdisti. Se halusi terän. Mä halusin ensin nähdä sen. Kämppis ei onneksi huomannut, kun otin terän kaapista. Menin ylös. Tein hänelle terän ja kerroin, että oikeasti välitän, enkä halua menettää häntä. Hän hoputti minua pois.
Menin takaisin omaan huoneeseen ja snäppäsin hänelle, että kuinka väärin tiesin tekeväni. (Huono omatunto hipoi oikeasti niin korkealla pilvissä, etten voinut ajatella mitään muuta.
Yöllä hän tuli vielä käymään alakerrassa. Hän näytti jäljet. Helpotuin, koska ne eivät näyttäneet syvemmiltä, kuin mitä olen itselleni joskus tehnyt. Silti muhun sattui. Mä tein niin helvetin väärin.
Hän lähti yläkertaan. Itse jäin keittiöön ja se huono omatunto, mikä mulla oli, oli aivan järjetön. Itkin hiljaa muiden nukkuessa.
Seuraavana päivänä onnistuin vetämään päälleni panssarin, ettei kukaan huomaisi ahdistustani. Olin "iloinen". Onnistuin saamaan ainakin suurimman osan ihmisistä siihen uskoon. Koko päivän yritin olla ihmisten seurassa, etten muista ahdistusta, joka piilee panssarin alla.
Kun menimme syömään, halasin Zeiniä. Hän kysyi, onko kaikki hyvin. Yllätyin kysymykestä, koska halailen muutenkin opistolla ihmisiä paljon. Se auttaa vähän ahdistukseen, ja siitä tulee aina parempi mieli, jos joku halaa. Haluan parantaa kaikkien olotilaa. Vastaan, että ainakin mä luulen niin. Hän sanoo, että voin tulla juttelemaan hänelle jos siltä tuntuu.
Illan roikuin keittiössä ja yritin väkisin viihtyä ihmisten kanssa. He eivät kuitenkaan jaksaneet seuraani, ja niin päädyin yksin omaan huoneeseen, koska kämppiskin oli jossain muualla. Luin historian kappaleen, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka paska ihminen olen, kun annan minulle tärkeälle ihmiselle teriä. En voinut myöskään olla ajattelematta, että minulla oli kaapissa lisää teriä.
En kestänyt enään ja niin lähdin kävelemään pihalle. Keittiöön oli ilmestynyt taas porukkaa ja yksi kysyi, että onko mulla kaikki okei. Ynisin vain jotain vastaukseksi ja lähdin pihalle. Heti kun pääsin ovesta ulos kyyneleet nousivat silmiin.
Kävelin ehkä muutaman sata metriä ja työnsin sorme kurkkuun. En saanut oikein mitään ulos, vaikka olin vain syönyt ja syönyt koko päivän.
Jatkoin matkaa ja kävelin 1,5 tunnissa 6 km. Ainut vain, että matkalla jouduin ylittämään 4 kertaa junaraiteet ja kahdesti eri sillan. Mun olisi tehnyt mieli joka vitun raiteilla jäädä siihen makaamaan ja odottamaan junaa. Mun teki niin saatanasti mieli hypätä sillalta alas, vaikka en olisi tod. näk. edes kuollut siihen.
Tyyppi, joka kysyi keittiössä minulta, onko minulla kaikki hyvin, laittoi snäppiä. Hän kyseli uudestaan ja vastasin ei. Sanoin, että koitan selvitellä päätäni. Hän olisi kuunnellut snäpissä, mutten halunnut avautua.
Kun pääsin yhdentoista aikaan illalla takaisin asuntolaan, oli meidän huone jälleen täynnä porukkaa. Vedin panssarin taas päälle ja kärsin sisimmässäni. Mutta tätä on elämä. Täyttä paskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti