Niin yksin

En ole ihan varma olenko edes kertonut teille, mutta kämppis lähti pois asuntolasta viime viikolla. Se oli shokki mulle, koska se ei varoittanut sekuntiakaan aiemmin. Kuulin asiasta sillä hetkellä, kun hän oli jo kantanut tavaransa ulos huoneestamme ja pakkasi niitä poikaystävänsä autoon. Mä en osannut aavistaakkaan mitään sekuntiakaan aiemmin. Mulle tuli siinä tilanteessa ihan kauhea paniikki, miten pärjään yksin. Mä tiesin etten tule pärjäämään.

Mä tiesin, että tulen olemaan ahdistuneempi. Mä tiesin, että tunnen itseni yksinäiseksi. Mä tiesin etten vain tule pärjäämään yksin.

Pärjäisin muuten varmaan todella hyvin, mutta koska asun nyt omassa huoneessa, minulla on mahdollisuus viillellä ihan milloin vain. Mä voin vittu vaikka tappaa itteni tuonne, koska ei kukaan välitä musta kumminkaan oikeasti.

Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan saatanasti se, kuinka yksin olen. Mä tarvin ihmisiä ympärilleni. Mä pelkään itseäni, kun mä olen yksin. Mua ahdistaa se, että nuo toiset, jotka asuvat alakerrassa, sulkevat ja lukitsevat oven aina kun he lukevat kokeisiin. Voisin olla hiljaa jos saisin olla jonkun seurassa. Voisin keskittyä kokeisiin lukemiseen vaikka kaikki huutaisivat kokoajan täyttä kurkkua. Kunhan vain saisin ihmisiä ympärilleni. Mä vain tarvin sen, että joku jaksais mun seuraa. Mä en vain selviä yksin, ja musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua. Mä vittu tarvin ihmisiä. Oonko mä ihan oikeasti ainoa, joka haluaisi huonekaverin, jottei tarvitsisi yöllä herätä tyhjässä huoneessa. Jotta siellä olisi edes joskus toinen ihminen samaan aikaan. Ois paikka jossa ei tarvitsisi olla yksin. Tottakai mä voin aina lähteä pois lamellista, etsimään mamuja seuraksi, mutta se ei ole sama asia.

Oonko mä nyt ihan oikeesti menossa sekasin, vai miks mä en selviä enään yksin? Pitäiskö mun vaan kuolla, niin en ois taakka ihmisille...

Mulla on muuten torstaina aika sille psykiatrille. Näämpähän ainakin jonkun, mutta sekin kuuntelee mua vain rahan takia. Eihän kukaan mua ilmaiseksi kuunteliskaan...