Kirjoitan taas puhelimella, mutta tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa, ja haluan kirjoittaa. Pahoittelen outoja sanoja välissä, puhelimessani on automaatti kirjoitus.
Mua ahdistaa olla kotona. Mua ahdistaa niin saatanasti olla kotona. Tänä aamuna olisin vain halunnut jäädä sänkyyn odottamaan, että olisi jo sunnuntai ja pääsisin takaisin opistolle. En olisi halunnut nousta ylös.
Meillä kotona on todella ahdistava tunnelma. Eilen, vaikka kaikki olivat vielä hyvällä tuulella sain jäätävän ahdistus kohtauksen, ja menin järven rannalle itkemään. Kaveri1 rauhoitti minut puhelimessa ja selvisin.
Mä inhoan sitä, että pikkuveljen murrosikä on alkamassa ja nykyään hänkin saa isän suuttumaan.
En lähtenyt kauppaan mukaan, koska isä lähti, vaikka olisin tarvinut sieltä asioita. Olin yksin kotona ja tunsin olevani tarpeeton. Eihän kukaan mua täällä tarvi. Äitikin vain hehkuttaa sitä, kuinka kaikki kulut ovat pienentyneet nyt kun asun opistolla.
Me syötiin iltaruoka juuri, ja tunnelma oli kireä. Isä rupesi huutamaan minulle jostain puuhaarukasta, ja ahdistuin ihan kauheasti. Kun pääsin yläkertaan, tuntuu, että sydän käy ylikierroksilla ja kyynelet vaan kohoaa silmiin.
Toivon, ettei jasu suuttunut minulle, kun en mennyt hänen kanssaan yhteen tapahtumaan, koska yksinkertaisesti en vain jaksanut.
Koitan ehtiä kirjoittaa vielä huomenna sen yhden aihe postauksen. Mulla on ideat tällä hetkellä vähän vähissä, ja muutenkin tuntuu, että blogini on helvetillisessä lasku suunnassa. En tiedä yhtään, mitä haluaisitte lukea, joten heittäkää jotain postausehdotuksia. :)
Hirveän tuttu tunne olla kotona asuntolassa olon jälkeen. Odotan niin maanantaita, vaikka koulukin ahdistaa. Mutta ennemmin siellä kuin kotona.
VastaaPoista