Mikään ei tunnu miltään

Pääsin turvallisesti Espooseen mummolaan. Seuraavana aamuna makaan sängyssä oikein onnellisena, koska sänky on parisänky ja taivaalisen pehmeä ja tilava painajaismaisen teltan jälkeen. Äiti soittaa. Hän kertoo, että hänen veljensä, eli minun enoni, on kuollut edellisenä yönä.
Minun pitää kertoa asiasta isän vanhemmille, joilla olen siis kylässä. Hyvin alkoi tämäkin reissu...

En osaa surra asiaa, koska en tuntenut häntä. Tiedän vain, että hänellä oli pieni poika, vaimo ja tuhannesti ihmisiä, jotka välittivät. Tuntuu väärältä, että hän kuoli aivokasvaimeen kärsien, vaikka hänellä olisi ollut vielä paljon elettävää. Ja mä en sitten halua yhtään 'osanottoni' Kommenttia, koska mä en yhtään ymmärrä sen ideaa. Lisäksi en koe olleeni omainen, koska en tuntenut häntä.

Sinällään asia ei vaikuttanut minuun ollenkaan, varsinkin kun olen täällä kaukana äidin suvusta ja perheestä. Kuitenkin koen huonoa omaatuntoa, kun en ole lohduttamassa äitiä.

Huomasin eilen, että vaikka olenkin täällä, niin en voi sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä. Eilen kävimme leffassa, tänään melomassa ja korkeasaaressa, mutta en vain jotenkin ole tuntenut htään mitään täällä ollessani. Se pelottaa. Tuntuu kuin en olisikaan elossa.

Eilen kävin suihkussa ja koska olin paniikissa asiasta, niin säädin suihkun lämpötilan täysille. Vaikka iho punoittikin vähän, ei se tuntunut vieläkään siltä, että olisin elossa. Se tuntui kuin olisin ulkona kropastani, ja joku yrittäisi polttaa ihoani.

Tänään kävin yksin uimassa ja harkitsin, että jäisinkin vedenpinnan alle. Tajusin kuinka hullu ajatukseni oli ja nousin nopeasti vedestä pois.

Tällä hetkellä mä oikeesti pelkään itseäni.

Miksen mä olisi voinut kuolla jonkun puolesta, joka haluaa elää, ja josta välitetään?