Unelmat murskana

Sori, melkein viikko viime kerrasta. Mulla ei vain ole ollut sellaista oloa, että jaksaisin kirjoittaa blogiin, tai edes käydä bloggerin sivuilla, joten ei ole paljon tullut kirjoiteltua. Teitä oli sillä aikaa tullut 2 lukijaa taas lisää, kiitos siitä J. Pitäisi näköjään pitää useammin taukoja blogista :D.

Eilen mun oli tarkoitus kirjoittaa, mutten sitten jaksanutkaan, eikä mulla nyt ole sellainen olo, että jaksaisin kirjoittaa siitä, mistä oli tarkoitus eilen kirjoittaa, mutta on mulla silti aihe.

Mitä jos mä en haluakaan nähdä tulevaisuutta. Jos mä en haluakaan nähdä sitä, kun ihmiset eivät enää välitä toisistaan, vaan tärkein on kehittyvä teknologia. Miettikää nyt tyyliin huuvereita. Kaikki tehdään ihmisille liian helpoksi. Ei nyt sillä, että mä olisin jotenkin jälkeen jäänyt ja tekopyhä koska hei, kyllä minunkin mielestä ne koneet on ihan sairaan siistejä! Mutta entä sitten kun teknologia vielä kehittyy ja opiskelu hoituu esimerkiksi jonkun ihmeellisen kypärän avulla silloin kun nukut. Tai kun robotit alkavat hoitaa kaikki asiat ihmisten puolesta.

Okei nyt karkasi vähän aiheesta :D. Ei mun ollut tarkoitus ihan tuosta tulla puhumaan vaan ehkä enemmän mun omasta tulevaisuudesta. Mun tulevaisuushan näyttää tällä hetkellä siltä mitä en todellakaan ollut suunnitellut. Mä lähden lukioon paikkaan jonne en uskonut meneväni.

Haluatteko kuulla mun suunnitelmista? Okei tiedän, ettei ketään kiinnosta, kerron silti.

Eli 5-luokalla aloin haaveilla näyttelijän urasta. Suunnitelmiin kuului, että käyn vielä yläkoulun paikkakunnallani, sen jälkeen lähden Helsinkiin Kallion lukioon. Kallion lukion jälkeen menen sitten Teatterikorkeaan ja yritän niin kauan, että pääsen. Välillä itkin sen takia, että äiti sanoi, että hän ei halua päästää minua sinne, ja että minun pitää osoittaa käytökselläni, että osaan käyttäytyä. Pelkäsin etten pääsekkään Kallioon.

Pysyin suunnitelmissani siihen asti, kunnes meillä oli koulussa tulevien koulujen esittely, että mihin kannattaa hakea 9-luokalla. Siihen asti olin ihan varma, että olen menossa Kallioon, kunnes vanhempani iskivät totuuden kasvoille. Meillä ei ole varaa kustantaa mun opiskelua siellä. Voitte uskoa, mikä stressi siitä syntyi. Mihin mä nyt haen? Ajatuksena oli laittaa amis seuraavaksi vaihtoehdoksi, mutta koska olin varma Kallioon menemisestä, niin nyt olin tyhjän päällä, koska isäni ei antanut minun mennä amikseen. Oman paikkakunnan lukio ei tullut kysymykseenkään.

Lopulta laitoin hakupaperiin 4 eri koulua. Lisäksi hain yhteen kouluun, joka ei ollut yhteishaun sisäpuolella, ja jonne en siinä’ vaiheessa ainakaan olisi todellakaan halunnut. Laitoin Kallion edelleen ensimmäiseksi, koska halusin vielä edes yrittää pysyä suunnitelmissani ja unelmissani, jotka olivat juuri romuttuneet.

En kuitenkaan lähettänyt mitään papereita Kallioon, koska, no ymmärrätte varmaan, se olisi sattunut ihan helvetisti, jos olisin hakupapereissa päässyt sinne, mutta en olisi rahan vuoksi päässyt toteuttamaan unelmiani.

Kun minulle tuli kalliosta vielä koulu aikana puhelu, että ymmärränhän, että se haku kallioon on tavallaan mitätöity, koska en lähettänyt papereita. Toisena haussa ollut siis siirtyi ensimmäiseksi, ja se olikin sitten amis.

Se sattui. Tiesin, että nyt viimeistään on mahdotonta toteuttaa mun unelma loppuun.

Sain tulokset. Pääsin siihen kouluun, mikä ei ollut yhteishaussa mukana, ja sinne olen nyt sitten menossa. en ole täysin varma haluanko, mutta se on kuitenkin vain kolme vuotta. Lisäksi pääsin siihen toisena olleeseen amikseen.

Mä en oo varma, haluanko mä tällaista elämää. Onko tää nyt varmasti mun elämää? Mikä järki  mun on elää jonkun muun unelmaa, en mä haluu.